Maahanmuutosta tulee keskustella avoimesti ja kriittisesti, ja keskustelussa täytyy ottaa huomioon myös maahanmuuton aiheuttamat ongelmat ja kustannukset, sekä kotouttamiseen liittyvät haasteet.
Maahanmuutosta, kaikissa sen muodoissa puhutaan nykyään ehkä
enemmän kuin mistään muusta aiheesta politiikan saralla (koronaa lukuun
ottamatta), ja sitä myöden puhe aiheen ympärillä on siirtynyt myös tavallisten
ihmisten arkeen yhä syvemmin ja laajemmin. Maahanmuutto myös jakaa meitä
suomalaisia moniin eri leireihin.
Tärkeintä maahanmuutto keskusteluissa olisi ymmärtää mistä
puhutaan, ja olla sotkematta aiheeseen liittyviä termejä keskenään. On tärkeä
ymmärtää, ettei maahanmuuttoa, eikä maahanmuuttajia voida ajatella yhtenä
yhtenäisenä ryhmänä. Turvapaikanhakijat, pakolaiset ja työperäinen maahanmuutto
tulee, erottaa toisistaan. Samoin tulee erottaa maahanmuuttajat yksilöinä
toisistaan.
Kaikille tulisi olla selvää, että Suomi tarvitsee
työperäistä maahanmuuttoa. Tämän helpottamiseksi on tehtävä tarvittavia toimia,
joilla hakuprosesseja nopeutetaan. Lisäksi Suomen houkuttelevuutta
työperäiselle maahanmuutolle tulee korostaa ja tehdä toimia heidän integroitumisen
parantamiseksi suomalaiseen yhteiskuntaan.
Kun siirrytään puhumaan humanitäärisestä maahanmuutosta asia
ei ole yksiselitteinen. Suomi ei varsinaisesti tarvitse turvapaikanhakijoita, eikä
pakolaisia, mutta meidän tulisi kantaa oma vastuumme hädänalaisten
ihmisten auttamisesta. Pääpaino pitäisi auttamisessa kohdistaa lähtömaihin
ja sen lähialueisiin, mutta se ei ole aina mahdollista. Toisekseen
painopistettä tulisi siirtää kiintiöpakolaiskeskeiseksi, jolloin apu tavoittaisi varmuudella kaikkein hädänalaisimmat ihmiset. Pohjoismaista Tanska pyrkii
nollaan turvapaikan hakijoiden/saajien suhteen. Pitäisikö Suomen tavoitella samaa? Tanska
ei siis kuitenkaan ole lopettamassa kiintiöpakolaisten ottamista maahansa.
Suomenkin pitäisi tiukentaa turvapaikkapolitiikkaansa, siten että turvapaikan saamisen kriteereitä kiristettäisiin, käsittelyaikoja ja maasta poistamista nopeutettaisiin ja maahanmuuton vetovoivatekijöitä karsittaisiin. Tämä voi kuulostaa kylmältä, mutta kyse ei ole kylmyydestä, vaan näin on loppu viimein välttämätöntä toimia. On myös kyettävä varmemmin yksilöimään, ne kenelle turvapaikka myönnetään. Yleisen oikeustajun mukaan naisille, lapsille, kokonaisille perheille, sekä vammaisille henkilöille tulisi turvapaikka myöntää auliimmin, kuin jos kyseessä on terve nuorimies, jolloin turvapaikan saamisen edellytyksen kriteereitä tulisi tarkastella erittäin kriittisesti. Suomen on myös ehdottomasti kehitettävä valmiuslakiaan siten, ettei jää epäselvyyttä sen suhteen, voidaanko rajoja sulkea kokonaan mahdollisen hybridivaikuttamisen kautta tapahtuvan uhan alla. Näissäkin tilanteissa on kuitenkin ymmärrettävä, ettei rajalle saapuneita ihmisiä voida hylätä ja jättää kuolemaan, vaan heille tulee tarjota apua raja-alueella.
Hybridivaikuttamista ennaltaehkäistään parhaiten eurooppalaisen yhteistyön turvin. On tärkeää katkoa siipiä vääriltä singlailleilta sen suhteen mitä lupauksia lähtömaiden ihmisille Suomesta ja muusta Euroopasta annetaan. Sekä painostaa jatkossakin paikallisia viranomaisia ja muita toimijoita, kuten lentoyhtiötä ja paikallisia matkatoimistoja lopettamaan valheiden levittäminen ja ylipäätään tämänkaltaisten matkojen järjestäminen. Tärkeää on myös jatkossakin asettaa pakotteita niille maille, jotka hybridivaikuttamisen kautta pyrkivät luomaan epävakautta Eurooppaan.
Kokonaisuudessaan humanitäärisessä maahanmuutossa on kyse suurista globaaleista haasteista. Ilmastonmuutos, luonnonmullistukset, koronan tapaiset kriisit ja eri syistä tapahtuvat konfliktit aiheuttavat yhä enemmän epävakautta maailmalla. Tämä taas tulee vääjäämättä vaikuttamaan siihen, että paine maastamuutolle eripuolilta maailmaa tulee tulevaisuudessa takuulla kasvamaan. Suomen tulee olla valmiina tähän muutokseen. Koko Eurooppa muistaa 2015 – vuoden siirtolaiskatastrofin, mutta ennusteiden mukaan tämän kaltainen liikehdintä ovat vasta alkusoittoa tulevalle. Suomen tulisikin yhdessä Euroopan unionin kanssa luoda yhtenäiset käytännöt tulevaisuuden haasteiden varalla. Eurooppa ei kuitenkaan ole yhtenäinen siirtolaispolitiikassakaan, joten vastuu jäänee valtioille itselleen.
Suomi on sitoutunut noudattamaan kansainvälisiä
sopimuksia, jotka liittyvät maahanmuuttoon ja turvapaikka kysymyksiin, mutta nykyiset
sopimukset ovat auttamattomasti jääneet jälkeen ajasta, jota me tänään elämme.
On myös syytä ymmärtää, että kaikenlainen rasismi, syrjintä,
sorto, ja eriarvoisuuden kasvattaminen vaikeuttaa maahan jo muuttaneiden integroitumista
suomalaiseen yhteiskuntaan ja pahentaa kaikkia ongelmia ja lieveilmiöitä entisestään.
Kun taas kriittinenkin, mutta tosiasioihin perustuva ja ennen kaikkea avoin keskustelu parantaa mahdollisuuksia integroitumiseen ja vähentää ongelmien, sekä ikävien ja ei toivottujen lieveilmiöiden
syntymistä.
