Natoon vai ei?

Nato-keskustelu käy kuumana ja Suomi tulee mitä todennäköisemmin jättämään liittymishakemuksen Natoon, tuon keskustelun päätteeksi. Natoon liittymistä vastustetaan sen vuoksi, että se rikkoisi Suomen pitkän perinteen sotilaallisesti liittoutumattomana maana ja siksi, että liittyminen saattaisi liittää Suomen sellaisiin konflikteihin, joihin emme muuten osallistuisi, joka puolestaan voisi aiheuttaa ikäviä selkkauksia kotimaassamme ja kasvattaa, jopa terrorismin uhkaa. Toisaalta myös hakemuksen jättämisen ja liittymisen välistä niin sanottua, ”harmaan ajan epävarmuutta” pelätään. Toisin sanoen pelätään Venäjän reaktiota.  

Kaikki nämä perustelut liittymättömyyden puolesta ovat relevantteja ja vakavasti otettavia.

Natoon liittymisessä tai liittymättömyydessä on kuitenkin loppuviimein kyse siitä, onko Venäjä Suomelle vakava turvallisuusuhka vai ei? Voisiko Venäjä hyökätä Suomeen? Jos ollaan sitä mieltä, että Venäjä saattaisi näin toimia, niin kysymys kuuluu, mikä muu antaa Suomelle parempaa suojaa tätä uhkaa vastaan, kuin Nato? Jos puolestaan koetaan, ettei Venäjä ole turvallisuusuhka, on Natoon liittyminen turhaa. Kaikki muut seikat ja kysymykset, on toki tärkeää ottaa huomioon, mutta loppu viimein ne ovat sittenkin, sivuseikkoja.

Mitä mieltä sinä olet, arvoisa lukija?

Euroopan suunta

 

Viktor Orbanin luotsaaman Fidesz puolueen murskavoitto Unkarissa herätti pelottavia ajatuksia siitä, mihin suuntaan poliittinen Eurooppa on kulkemassa. Seuraavaksi Euroopan suuntaa näyttävä koitos käydään Ranskassa, presidentinvaalien toisella kierroksella. Pelottavaa Euroopan kehityksessä on äärioikeiston ja oikeistopopulismin nousu. Toisin sanoen sellaisien johtajien ja heidän luotsaamiensa puolueiden esiinmarssi, jotka vastustavat Euroopan yhdentymistä, ovat nationalisteja, oikeistokonservatiiveja, ja jotka kannattavat protektionismia. 

Valtioissa kuten Unkari ja Puola, joissa valta on oikeistopopulistien hallinnassa, lehdistönvapautta on rajoitettu, riippumatonta oikeusjärjestelmää on rapautettu, vähemmistöjen asemaa on heikennetty, eikä oikeusvaltioperiaatteista ole pidetty kiinni.                                                                              

Äärioikeistoa ja oikeistopopulisteja on myöskin yhdistänyt, varsinkin ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, avoin mieltymys Vladimir Putinia kohtaan, jota on ihasteltu ja rakastettu häpeilemättä. Viktor Orban, Marine Le Pen, Matteo Salvini, ja vaikkapa perussuomalaisten Laura Huhtasaari ovat hyviä esimerkkejä näistä henkilöistä. Putinin ystäviksi voidaan toki mainita monia muitakin kuin vain äärioikeiston tai oikeistopopulismin edustajia, mutta asioilla on eronsa. Kun joissain piireissä ystävyys suhteet ovat perustuneet lähinnä naivismiin ja hyötysuhde ajatteluun, niin äärioikeistossa ja oikeistopopulistisissa liikkeissä Putin on saanut ihailua osakseen nimenomaan itsevaltaisen johtamisensa, niin sanotun kristillisen perinnön säilyttämisen, ja jopa imperialististen tarkoitusperiensä vuoksi.

Euroopan suunnan kannalta olisikin nyt tärkeämpää enemmän kuin koskaan aikaisemmin tehdä tarvittava ryhtiliike, eli  kääntää suunta pois ääri- ja oikeistopopulistisesta kehityksestä, lopettaa naivismi, ja säilyttää yhtenäisyys.