Mielenterveys- ja päihdesairaudet kulkevat usein käsi kädessä, ruokkien toinen toisiaan, ja siksi niitä pitäisi myös pyrkiä hoitamaan sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmässä yhtäaikaisesti. Hoitoon tai terapiaan pääsyn estäminen siinä tapauksessa, ettei apua tarvitseva pysty sitoutumaan päihteettömyyteen, ei perustu mihinkään muuhun kuin pinttyneisiin asennevammoihin. Sairauksien hoitamatta jättäminen systeemissä päällekkäisien diagnoosien vuoksi ei ole eettisesti, eikä tieteellisesti kestävää.
Mielenterveys-
ja päihdekuntoutus on eriytetty toisistaan myös palveluasumisen osalta, ja sen
vuoksi moni kuntoutuja jää joko kokonaan ilman tarvitsemaansa palvelua tai
ajautuu väärien palveluiden piiriin. Mielenterveyskuntoutujilta ei siis tulisi
vaatia päihteettömyyttä, vaan heille tulisi tarjota sellaista palvelua, joka vastaa
niin mielenterveys kuin päihdesairauksiinkin. Samoin päihdekuntoutujien
mielenterveyssairauksien hoitoon tulisi kiinnittää huomattavasti laajempaa
huomiota, kuin mitä tällä hetkellä kiinnitetään.
Tulevalta
sote-uudistukselta odotetaan korjausta palvelujärjestelmän rikkinäisyyteen,
mutta ei sote-uudistus itsessään korjaa vielä yhtään mitään, jollei asenteet itsessään
muutu. Jollei ymmärretä eri sairauksien kompleksisuuksia ja niiden yhtymälinjoja
toisiinsa.
