Me emme saa unohtaa niitä vanhuksia, jotka ovat juuttuneet kotinsa vangiksi, jotka ovat yksinäisiä, jotka eivät pärjää omillaan mutta eivät saa riittävää tukea kotiinsa, eivätkä paikkaa hoivakodista.
Me emme saa unohtaa niitä vanhuksia, joiden hoivaa
laiminlyödään hoivakodeissa, joissa ei ole riittävästi henkilökuntaa, joissa
omavalvonta ei toimi ja joiden hoivametodit eivät ole ajan tasalla.
Me emme saa unohtaa niitä mielenterveytensä kanssa
kamppailevia henkilöitä, jotka ajautuvat palvelujärjestelmän ulkopuolelle,
jotka eivät saa tarvitsemiaan palveluitaan, jotka kokevat itsensä yhteiskunnan
taakaksi, jotka eivät meinaa jaksaa edes elää.
Me emme saa unohtaa niitä moninaisista neuropsykiatrillisista
haasteista kärsiviä henkilöitä, joita ei nähdä kokonaisuutena, joita ei
ymmärretä ja joita jatkuvasti ohjataan väärien palveluiden piiriin.
Me emme saa unohtaa niitä lapsia, jotka ovat sijoitettuna
vieraisiin perheisiin tai lastensuojelulaitoksiin, joiden traumoja eikä tarpeita
tunnisteta, jotka joutuvat sijoitetuksi yhä uudestaan ja uudestaan vieraisiin ympäristöihin.
Me emme saa unohtaa vanhusten- vammaisten- mielenterveyspotilaiden/kuntoutujien
tai lastensuojelun parissa toimivia ohjaajia, hoitajia, tai muuta henkilöstöä, jotka
ovat tunnollisia ja sitoutuneita työhönsä, jotka tekevät parhaansa, mutta pohtivat samaan aikaan uupuneina, joka helvetin päivä alanvaihtoa.
