Rasismista

Osittain edelleen kesken oleva oikeudenkäynti, jossa ratkotaan tällä hetkellä George Floydin surmanneen poliisin tuomion pituuden suuruuttaa, laittoi minut pohtimaan rasismia. Jota esiintyy myös Suomessa, joka ei ole kadonnut mihinkään, ja joka jatkaa kulkuaan mustana perintönä sukupolvesta toiseen. Neekeri ja mutakuono ilmaisut eivät ole kadonneet mihinkään, Suomen romaanit ovat mustalaisia edelleen, ja muslimit ählämejä.

Rasismi Suomessa on rakenteellista, kulttuurillista ja perinnöllistä, enkä ole vapaa tästä ilmiöstä itsekään. Vieroksun erilaisuutta, 2015 – vuoden pakolaiskriisi ja turvapaikanhakijoiden tekemät rikokset, sekä maahanmuuton taloudelliset seuraukset, ovat saaneet minutkin varpailleni. Luontainen tapani kategorisoida ihmisiä ryhmiin ulkonäön, uskonnon, tai poliittisien näkemyksien mukaan on myös omiaan pitämään kyseistä ilmiötä yllä itsessäni.

Rasismi on osittain juurrutettuna minuun, enkä aina edes tiedosta sen olemassaoloa itsessäni. Neekeri- ählämi- ja mustalaisvitsit, ovat naurattaneet lapsuudesta alkaen, ja olen kertonut näitä vitsejä vatsa kippurassa nauraen lukemattomat kerrat itsekin. Erilaisuuden vieroksumiseni luulen saaneeni lisää tuulta purjeisiin minulle lapsesta saakka painotetun kristinuskon oikeaoppisuuden ja ylivertaisuuden suhteesta muihin uskontoihin, kuten myös länsimaisen elämätavan-tyylin- ja- kulttuurin erinomaisuuden korostamisesta. Ei sillä, ettenkö itse arvostaisi kristillisiä perinteitä ja arvoja, vaikka agnostikko nykyään olenkin, ja ettenkö näkisi länsimaalaisessa elämän tavassa ja tyylissä paljon hyviä puolia edelleenkin. Saatan vain helposti unohtaa, että olen sattumalta syntynyt kristilliseen länsimaahan, joka on luonut raamit sille, kuka olen ja miten ajattelen. En todellakaan väitä, että kristillisyys ja länsimaalaisuus jotenkin johtaisivat rasistiseen ajattelutapaan itsestään, mutta ne saattavat joiltain osin toimia osa tekijöinä ilmiön synnyssä, jollei niiden itsestään selviä erinomaisuuksia rohkene lainkaan kyseenalaistamaan. Jos emme tutustu, pohdi, emmekä ota selvää erilaisista uskonnoista, kulttuureista ja tavoista elää kuin omamme on. Emmekä siitä maailmanhistoriasta, joka on muokannut maailman sellaiseksi, kun se tänään näemme, kuva maailman moninaisuudesta uhkaa jäädä kovin suppeaksi.

Itse toivon pääseväni eroon omasta rasismistani kokonaan ja siksi kysynkin itseltäni toisinaan seuraavanlaisia kysymyksiä.

·       Miten on mahdollista, että ihonväri, kulttuuri tai uskonto voivat määritellä ihmisyyden arvoa?

·       Mitä hyötyä ihmisen arvottamisesta voisi olla? Mihin arvottaminen perustuu? Ja mikä on arvottamisen järki?

·       Miksi ja millä oikeutuksella purkaisin omaa heikkouttani, saamattomuuttani ja pelkojani siten ja siihen, mikä on kohteista tutuin, helpoin, ja kaiken lisäksi todella satuttavaa sen kohteelle?

·       Miksi katekorisoin ylipäätään ketään? Sillä enhän toivo, että itseäni kategorisoidaan ihovärini, uskomuksieni, tai poliittisien mielipiteideni vuoksi. Koen ja haluan olla omalaiseni ihmisyksilö, vikoineni, erityispiirteineni ja vahvuuksineni.

·       Mitä rasismi saa aikaan? Ja auttaako rasismi jotenkin luomaan maailmasta ja Suomesta paremman paikan elää ja olla?

Ollakseen isänmaallinen ja ylpeä suomalaisuudestaan, ja arvostaakseen suomalaista kulttuuri- uskonto- tai tapaperinnettä, ei tarvitse olla rasisti. Pitääkseen yllä länsimaista elämäntapaa ja laatua tai vaaliakseen länsimaisia arvoperinteitä, ei tarvitse olla rasisti. Kasvattaakseen lapsensa arvostamaan suomalaisuutta, ei tarvitse olla rasisti. Oman vajavaisuuden- heikkouden- mielenvääristymien- pelkojen- ja ennakkoluulojen käsittelemiseen ja ahdistuksen purkamiseen, rasismi on huono keino.

Olemme kaikki hieman reppanoita, mutta meidän ei tarvitse siltikään olla rasisteja.